Itämeri on maailman nuorin meri. Sen ainutlaatuiset piirteet, kuten vuoroveden heikkous, mataluus, laaja valuma-alue ja vähäinen suolapitoisuus, tekevät Itämerestä valtameriä herkemmän muutoksille.

Mantereet ympäröivät Itämerta lähes joka puolelta ja neljä kertaa merta laajemmalta valuma-alueelta huuhtoutuu makeaa vettä pieneen Itämeren altaaseen. Tämän vuoksi Itämeren vesi pysyy vähäsuolaisena murtovetenä

Itämeri sijaitsee kokonaan Euraasian mannerlaatan päällä ja tästä syystä se on mereksi matala. Itämeren keskisyvyys on vain noin 54 metriä.

Perämeri on Pohjanlahden – ja samalla koko Itämeren – pohjoisin osa.

Suomenlahti on Itämeren itäisin lahti Suomen ja Viron välissä.

Suomen merialueeseen kuuluu noin 20% koko Itämeren pinta-alasta.

Itämeren syvin kohta on Landsortin syvänne, joka sijaitsee ruotsin rannikolla 459m syvyydessä.

Itämeren pinta-ala on 392 000 km2, eli se on reilusti Suomea suurempi.

Pohjanmereltä virtaa suolaista vettä virtaa Itämereen vain vähäisiä määriä Tanskan salmien kautta.

Vieraslajeiksi kutsutaan lajeja, jotka ovat levinneet ihmisen toiminnan vaikutuksesta alkuperäiseltä esiintymisalueeltaan uudelle alueelle. Vieraslajit voivat vaarantaa paikallisten lajien ja ekosysteemin toiminnan.

Kasvien tavoin myös kasviplanktonit yhteyttävät eli tuottavat happea hiilidioksidin, veden ja auringon valon avulla. Kasviplanktonien määrä merissä ja vesissä on valtava ja ne tuottavatkin ison osan maapallon ilmakehän hapesta.

Itämeressä elää noin 2000 kasviplanktonlajia. Kasviplankton, eli keijusto, elää avovedessä, eikä sitä yleensä näe paljain silmin. Niiden yhteyttäminen luo perustan koko ravintoverkolle.

Merikotkat ovat huippupetoja, minkä vuoksi ravintoketjussa kulkevat myrkyt kertyvät niiden elimistöön. 1970-luvulla merikotkien määrä romahti. Syynä olivat tuholaisten torjunnassa käytetyt DDT ja PCB-yhdisteet, jotka aiheuttivat merikotkien munien haurastumisen, jolloin lisääntyminen ei enää onnistunut. Nykyään nämä myrkyt on kielletty Suomessa ja merikotkakanta on elpynyt.

Harmaahylje eli halli on Itämeren suurin ja myös runsaslukuisin hylje. Vuonna 2021 halleja laskettiin olevan Itämerellä noin 42 000 yksilöä. Lajia tavataan aina Perämereltä Suomenlahdelle saakka.

Avainlajit muodostavat elinympäristöjä muille lajeille tai mahdollistavat muutoin muiden lajien olemassaolon. Avainlajeja ovat mm. meriajokas ja rakkohauru, joiden kasvustot tarjoavat elinympäristön ja ravintoa lukuisille muille lajeille. Näiden lajien häviäminen tarkoittaisi, että muut eliöt ovat myös vaarassa hävitä.

Rehevöitymisen myötä särkikalat ja kuha runsastuvat, sillä ne pärjäävät muuttuneissa oloissa. Rehevöitymisestä kärsivät eniten viileää ja hapekasta vettä vaativat lohikalat.

Eläinplankton on kasviplanktonia kookkaampia eliöitä, johon kuuluvat mm. siimaeliöt, ripsi- ja rataseläimet, hankajalkaiset sekä vesikirput. Itämeressä elää yli 150 eläinplanktonlajia.

Kaikki levät tarvitsevat kasvaakseen typpeä ja fosforia. Jos typpi loppuu, tietyt sinilevät jatkavat silti kasvuaan. Tämä johtuu siitä, että ne pystyvät käyttämään hyväkseen myös ilmakehässä olevaa typpeä.

Kun peltomaahan lisätään kipsiä, maan kyky sitoa fosforia paranee huomattavasti. Fosforia ei enää valu mereen.

Jos meressä on paljon typpeä ja fosforia, meri rehevöityy. Suomen merialueista Suomenlahti ja Saaristomeri ovat rehevöityneet pahiten. Niillä esiintyy voimakasta planktonlevien liikakasvua, joka näkyy suurina levämassoina.

Levät tarvitsevat kasvaakseen ja lisääntyäkseen typpeä ja fosforia. Kun jompikumpi ravinteista alkaa ehtyä, levämäärä eivät enää lisäänny, vaikka toista ravinnetta olisi jäljellä. Pohjanlahdella leviltä loppuu yleensä ensin fosfori. Suomenlahden ulapalla käy päinvastoin: leviltä loppuu ensin typpi.

Maatalous on Suomen merkittävin ravinnekuormituslähde Itämereen. Sen osuus ihmisperäisestä fosforikuormituksesta vuosina 2008–2012 oli merialueesta riippuen 47–78 %.

Rehevöityneessä meressä on liikaa ravinteita. Levät kasvavat niin runsaina, että syntyy levämassoja ja merenpohjaa vaivaa happikato.

Vuosikymmenien aikana Itämereen päätyneitä ravinteita on varastoitunut sen pohjasedimenttiin. Kun veden ravinnepitoisuus kasvaa, lisääntyy myös kasviplanktonia hajottavien mikrobien määrä. Hajottajat kuluttavat pohjan happivarantoja, jolloin sedimentin kyky pidättää fosforia heikkenee. Hapettomilta pohjilta alkaa vapautua fosforia takaisin veteen, jolloin meri rehevöittää itse itseään. Tätä kutsutaan meren sisäiseksi kuormitukseksi.

Itämeren typpi- ja fosforikuormituksesta suurin osa on peräisin ruoantuotannosta. Vähentämällä lihan kulutusta, voit vähentää Itämereen päätyvien ravinteiden määrää. Villit kalat eivät tarvitse kasvaakseen lisäruokaa, vaan ne saavat ravintonsa merestä. Kun syöt esimerkiksi silakkaa, lahnaa tai särkeä, merestä poistuu samalla ravinteita.

Dioksiinit ovat yhteisnimitys isolle määrälle kemikaaleja, joista osa on myrkyllisiä. Niitä syntyy varsinkin erilaisten polttoprosessien sivutuotteina. Itämeren petokaloista mitatut dioksiinipitoisuudet olivat vielä 50 vuotta sitten huolestuttavan korkeita, mutta 2000-luvulla pitoisuudet ovat pienentyneet alle puoleen. Enää ainoastaan kaikista isoimmilla silakoilla on syöntirajoituksia.

Elohopea on raskasmetalli, joka hajoaa hitaasti, kertyy eliöihin ja kasaantuu ravintoverkon huipulle. Nykyään sitä pääsee Itämereen enimmäkseen teollisuudesta, minkä vuoksi päästömäärät tunnetaan melko hyvin ja niitä voidaan rajoittaa. Suomen avomerialueilla kalan elohopeapitoisuus on laskenut alle raja-arvojen. Raja-arvoja lähestyviä pitoisuuksia löytyy kuitenkin edelleen rannikon tuntumasta pyydetyistä isoista petokaloista.

Ympäristötietoisuuden lisääntyessä ja tekniikan kehittyessä monen haitta-aineen pitoisuudet Itämeressä on saatu laskemaan. Esimerkiksi saastuneita alueita ja jätevesiä puhdistetaan entistä tehokkaammilla menetelmillä kuten aktiivihiilellä ja otsonilla.

Pääosa mereen päätyvästä mineraaliöljystä on peräisin rannikolla tai merellä tapahtuvista tahallisista päästöistä tai vahingoista. Itämeren rantavaltiot ovat varautuneet hyvin mahdolliseen öljyonnettomuuteen ja Suomi laati ensimmäisenä Euroopassa toimintasuunnitelman, jossa varaudutaan myös öljyhaaverin ekologisiin vaikutuksiin.

Biomarkkerit kertovat eri stressitekijöiden aiheuttamista biologisista muutoksista eliöissä. Ne ovat alkuvaiheen varoitusmerkkejä muun muassa kemikaalien haittavaikutuksista ennen kuin muutokset näkyvät ekosysteemin korkeammilla tasoilla.

Stressitekijöiden, kuten haitta-aineiden, varhaisvaikutusta eliöön voidaan näin havaita. Kun eliövaste (biomarkkeri) ”hälyttää”, voidaan ripein toimin estää vakavammat häiriöt ekosysteemille. Sinisimpukka on esimerkiksi hyvä eliövaste.

Havaintolähetti-sovelluksella voit ilmoittaa havaintoja veden lämpötilasta, levätilanteesta, jäätilanteesta, näkösyvyydestä, vesirutosta, meduusoista ja roskaisuudesta. Havainnot tulevat näkyviin Järvi-Meriwikissä.

Pidä Saaristo Siistinä on yhdistys, jonka toiminta tähtää Suomen merialueiden ja sisävesien, rantojen ja saariston puhtaana pitämiseen. Yhdistys edistää ja etsii ratkaisuja ympäristöystävälliseen veneilyyn ja vesillä liikkumiseen sekä satamatoimintaan.

Muovi hajoaa hyvin hitaasti ja pilkkoutuu ajan kanssa hyvin pieneksi muovisilpuksi, mikromuoviksi. Mikromuovia syntyy varsinkin autojen renkaista, tekonurmikentiltä, hajonneista muovituotteista ja keinokuituvaatteista (esim. fleece).

Tupakantumppi on yleisin muoviroska kaikilla maailman merillä, myös Itämerellä. Tupakantumpin hajoaminen vie noin viisi vuotta. Seuraavaksi yleisimpiä ovat vaahtomuovit, muovipussit ja muoviset pullonkorkit.

Maailmanlaajuisesti luontoon päätyy vuodessa noin 800 000 tonnia tupakantumppeja.

Mereen päätyneet roskat ovat vaarallista meren eliöille. Eläimet voivat takertua isompiin roskiin ja hylättyihin kalaverkkoihin ja kuolla. Pienempää muoviroskaa kertyy merieläimiin joko ravinnon kautta tai vahingossa syömällä. Mikromuovi voikin kiertää ravintoverkoissa lähes loputtomasti. Muovin sisältämiä haitallisia lisäaineita, kuten ftalaatteja, voi liueta roskista veteen, jolloin eliöt altistuvat niille. Tutkimukset mikromuovien ja haitta-aineiden vaikutuksista merieliöille ovat vielä kesken, mutta niiden epäillään aiheuttavan esimerkiksi lisääntymisen ja ruoansulatuksen ongelmia.

Itämeren syvin kohta on Landsortin syvänne, joka sijaitsee ruotsin rannikolla 459m syvyydessä.

Arkonan ja Bornholmin altaan ja Gotlannin altaan kattamaa laajaa aluetta nimitetään Itämeren pääaltaaksi, eli keskiseksi Itämereksi.

Meren lämpenemisen kaikkia vaikutuksia Itämereen ja sen meriluontoon ei vielä tiedetä. Todennäköistä kuitenkin on, että meri muuttuu rehevämmäksi. Rehevöitymisestä kärsivät eniten viileää ja hapekasta vettä vaativat lohikalat.

Mannerjäätikkö alkoi vetäytyä Itämeren eteläosista noin 18 000 vuotta sitten, ja se oli vetäytynyt koko Itämeren altaan alueelta noin 10 000 vuotta sitten.

Hylkeidensuojelualueita on seitsemän ja ne perustettiin vuonna 2001 suojelemaan erityisesti harmaahylkeitä, mutta osa alueista on tärkeitä myös itämerennorpalle. Hylkeidensuojelualueet turvaavat erityisesti Itämeren arvokkaita kallioluotoja ja niitä ympäröiviä vesialueita.

Itämeren pintakerroksessa suolapitoisuus on vain 7 promillea (‰), kun valtamerissä se on keskimäärin 3,5 prosenttia (%). Suolaista valtameren vettä siirtyy Itämereen vain ahtaiden Tanskan salmien kautta.

Vieraslajeiksi kutsutaan lajeja, jotka ovat levinneet ihmisen toiminnan vaikutuksesta alkuperäiseltä esiintymisalueeltaan uudelle alueelle. Itämeren vieraslajeja ovat mm. Merirokko ja Liejutaskurapu.

Jääkauden aikana jäämassat irrottivat mukaansa maa-ainesta ja kerrostivat sitä monen kokoista kiviainesta sisältäväksi maalajiksi, moreeniksi. Merenkurkun maaperä on muodostunut tällaisesta moreenista ja alueella onkin runsaasti kiviä. Merenkurkussa moreenista syntyneet muodostumat ovat selkeästi nähtävillä, sillä maata kohoaa jatkuvasti merestä.

Pyöriäinen on ainoa Suomen merialueella vuosittain tavattava valaslaji. Itämeren pyöriäiskanta on nykyään äärimmäisen uhanalainen ja sen suurin uhkatekijä on kalastuksen sivusaaliiksi jääminen, etenkin Itämeren eteläisessä osassa.

Merirokko on vaaleakuorinen äyriäinen, joka kiinnittyy toukkavaiheen jälkeen pysyvästi kiinteään alustaan. Laivoihin kiinnittyneenä se onkin levinnyt myös Itämerelle yhtenä ensimmäisistä vieraslajeista.

Kuva: Petra Pohjola, Metsähallitus

Rakkohauru on ruskoleviin kuuluva levälaji, joka tunnettiin aikaisemmin rakkolevänä. Se on Itämeren tärkeä avainlaji, joka tarjoaa suojan ja ravintoa lukuisille muille lajeille.

Kuva: Juuso Haapaniemi, Metsähallitus

Korvameduusa on ainoa Suomen vesillä säännöllisesti tavattava meduusalaji. Sen polttiaissolut ovat kehittyneet eläinplanktonin saalistamiseen, eivätkä ne polta ihmistä.

Kuva: Mats Westerbom, Metsähallitus

Punalevät kasvavat syvillä riutoilla ja kallioilla, missä muita leviä ei juuri enää tavata. Monet selkärangattomat syövät purppurasamettilevää, mutta levän kappaleet voivat kulkeutua suoliston läpi elävinä, mikä selittää lajin menestystä maailman merissä.

Kuva: Mats Westerbom ja Julia Nyström, Metsähallitus

Sinilevät eli syanobakteerit kuuluvat Itämeren kasviplanktoniin, vaikka ovatkin bakteereita. Tyynellä säällä sinilevät voivat muodostaa näkyviä leväkukintoja meren pinnalle. Osa sinilevistä on myrkyllisiä, minkä vuoksi kaikkiin sinileväesiintymiin tulee suhtautua varoen.

Kuva: Pirjo Ferin

Isolumme on Suomen suurikokoisin lummelaji. Se on kelluslehtinen vesikasvi ja muiden lumpeiden tavoin kokonaan myrkyllinen. Lumpeiden punakukkaiset muodot ovat Suomessa rauhoitettuja.

Kuva: Juho Lappalainen

Meriahdinparta on tummanvihreä ja tukeva viherlevä, joka kasvaa kivipinnoille kiinnittyneenä. Se viihtyy puolihämärässä ja voikin kasvaa jopa 9m syvyydessä.

Kuva: Julia Nyström, Metsähallitus

Hiekka- ja liejupohjilla viihtyvät litteät kampelat käyttävät ravinnokseen simpukoita, kilkkejä ja katkoja. Kampelan lisäksi Itämeressä elää myös samannäköinen Itämerenkampela, joka on Itämeren ensimmäinen kotiperäinen kalalaji.

Kuva: Petra Pohjola ja Annica Långnabba, Metsähallitus

Harmaahylje eli halli on Itämeren suurin ja myös runsaslukuisin hylje. Hylkeiden poikaset eli kuutit syntyvät keväällä avojäälle tai ulkoluodolle.

Kuva: Vesa Hautsalo

Sinisimpukat ovat yksi Itämeren merkittävimmistä ja yleisimmistä pohjaeläimistä. Ne elävät tiheinä yhteisöinä koviin alustoihin kiinnittyneinä. Sinisimpukat siivilöivät vedestä pieneliöitä ravinnokseen ja samalla ne puhdistavat lähiympäristönsä vettä.

Kuva: Heidi Arponen, Metsähallitus